Bullmastiffi-Bertan elämää

Edellisestä päivityksestä on taas vierähtänyt muutama kuukausi, mutta mitään kovin ihmeellistä ei tässä välissä ole ehtinyt tapahtua. Meikäläinen on jäänyt kesäkuun alkupuolella mammalomalle ja tässä kuumeisesti odotellaan pikkukakkosen syntymää, mikä pitäiskin tapahtua ihan mikä päivä hyvänsä.

Pikkukoiran elämä ei ole ollut mitenkään helppoa tällaisen hormonihirviön kanssa Sohvalle meneminen on nykyään kiellettyä uuden sohvan myötä (Bertta ei vaan tahdo muistaa sitä) ja mamman nokkaan koira haisee niin PAHALLE, että rapsutteluja ei paljon irtoa (onneks tää menee ihan kohta ohi). Allekirjoittaneelle iski valitettavasti myös erittäin pahan iskiaksen vielä viime metreillä, joten lenkkeily on ollut aika minimissä ja lähes täysin isännän varassa. Bertan onneksi isäntä viekin sitten usein metsään juoksemaan tai soramontuille uimaan <3

Tuttuna ja väistämättömänä seurasi myös keväisten juoksujen jälkeen taas valeraskaus, jota ei saatu muuten kuriin kuin hommaamalla Galastop-kuuri :/ Nyt ollaan sitten tehty jonkinasteinen päätös Bertan leikkauttamisesta syksyllä, jahka sen hormonitoiminta ensin palautuu normaalille tasolle. Ei tämä ole enää hääppöistä elämää, kun koira makaa pari kuukautta ihan masiksessa ja maitoa tulee kuin parhaasta lypsylehmästä. Ja pentuja kun ei näillä näkymin olla teettämässä niin miksi kiduttaa toista tällä tavalla…

Kertun ja Bertan yhteiselämä on sujunut loistavasti; pääasiassa kumpikaan ei välitä toisistaan, mutta välillä tulee puolin ja toisin hurjia hellyyskohtauksia, jolloin toista pitää käydä hoitamassa ja rutistelemassa. Kumpikin on oppinut varomaan toistaan jollain tasolla eli Kerttu osaa hyppiä Bertan jalkojen yli kävellessään ja Bertta ei enää kävele suoraan tytön yli. Nykyään on siis paljon harvemmin itkua ja hampaitten kiristelyä siitä syystä. Kertusta on kasvanut niin iso tyttö (1v 3kk), että hän mielellään lähtee vaunulenkille ulkoiluttamaan Berttaa, kun saa rattaissa istuessaan pitää Bertan remmistä kiinni ja “taluttaa” sitä äidin tai isin apuna. Mutta saas nähdä meneekö sekä Kertun että Bertan elämä taas ihan hyrskynmyrskyn, kun muutaman viikon sisään elämän sekoittaa se pikku-jantteri…

…siis tää mun jatkuva kirjoittelu Ompa tainnu taas vierähtää kuukausi jos toinenki siitä kun viimeks oon näppikseen tarttunu. Meillä on ollu kiireen poikasta tässä enemmältikkin, kun allekirjoittanut on palannut normaalin leipätyön pariin ja Kerttu on mennyt hoitoon. Voi tätä väsymyksen määrää mikä näin yhtäkkiä on ottanut koko perheen valtaansa, mutta eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu, kun täälläkin alkaa kevätaurinko vähitellen paistaa

Meidän Bertan 4-vuotis synttärit lähestyy, tuntuu ihan hurjalta, että tää puupää/ touhutäti on jo “aikuinen”. Bertta onkin taas päässyt toteuttamaan itseään, kun saa olla päivät yksikseen kotona… kaikkee kivaa hajoaa ihan joka päivä. Kertun lelut saa kyytiä, jos niitä ei muista kerätä talteen, pöydiltä katoaa niin perunapussit, avokadot, viinirypäleet, keksit, leivät yms. You name it! Mukava tulla töistä kotiin, kun ekana saat karjua koiralle ja sitte VÄHÄN siivota ja vasta sen jälkeen pääset päivälenkille. Mää muistan aina kysyä Bertalta eikö siitäkin olis paljon mukavampaa jos joku päivä mamman ei tarttis kiekua heti ekaks, mutta se vissiin on osa jännitystä kun viesti ei mene perille kovin pitkäks aikaa. Huoh, ja taas on alkamassa juoksut, joten lenkeillä on ilmassa pientä vastaan haraamista jokaikisen pissan ja kakan kohdalla.

Kaikki “harrastelu” on sattuneesta syystä ollu jäissä koko talven, näyttelyistäkään en ole ollut kovin innostunut enkä tiedä viitsinkö Berttaa yhteenkään näyttelyyn tulevalle kesälle ilmoittaa, koska meidän pikkukakkosen arvioitu telakoitumisaika sattuu just parhaaseen näyttelyaikaan heinäkuun alkupuolelle. Pitää katsoa innostuisiko se tuo miehenpuoli handlaamaan, muuten voi olla aika hiljaista. Ollaan me muuten “harrasteltu” ahkerasti ulkoilua koko perhe; kevätauringon kirkastamina viikonloppuina on kiva käydä pulkkailemassa ja kisailemassa meren jäällä ja meidän vakio metsäreitillä, missä voi törmätä vaikka päästäisperheeseen. Niin, että ei me ihan neljän seinän sisällä olla oltu…

Niin ja onhan se Bertta saanut uusia lenkkeilykavereitakin Ollaan ahkerasti lenkkeilty naapurin pinseri- ja greyhound-tyttöjen kanssa. Bertta on ihan lovena kumpaankin, mutta pinsku on sitä mieltä, että hän ei taho alakaa Berttaa ko hän tahtoo olla pomo ja vinttari taas pelekää kuollakseen tuota! Onneks tytöt alkaa jo hyväksyä tuon porukkaansa niin ei tartte yksin aina tallustella ja on lenkkeilyttäjällekkin juttuseuraa

Tänään just miehen kanssa juteltiin josko Bertalle otettais kaveri, mutta sitten itse heräsin todellisuuteen ja totesin, että ei helevatassa oteta nyt, kun kohta on kaks alle 2-vuotiasta kersaa jaloissa pyörimässä. Jos maltettais ootella niin kauan, että lapset kasvaa pari vuotta ja sitte otettais se pentu, että jaksaa itsekkin paneutua taas kouluttamiseen ihan kunnolla. Saahan sitä tietenki haaveilla?!

Täällä jälleen…muutaman viikon tauon jälkeen. Riikka tuossa jo ehti kyselläkkin sen “uuden innon” perään (jota niin pyhästi lupailin tuossa joulu-merkinnässäni), mutta valitettavasti täytyy myöntää, ettei sitä ole meilläpäin tälle vuodelle vielä näkynyt ;D Ku on oikeesti niin köyhä ja rutinoitunut elämä, ettei meillä tapahdu koskaan mitään uutta ja mielenkiintoista.

No, uus vuos oli ja meni -onneksi! Meillä ei Bertta oikein perusta noista paukuista, ei ole tykännyt niistä sen jälkeen kun kaks vuotta sitten muutettiin tähän nykyiseen asuntoon ja se muutto sattui Uudeksi Vuodeksi. Se oli pienelle murkkuikäiselle bulimonsterille liikaa; jumalaton paukuttelu ja ihan vieras kämppä. Ei Bertta onneksi hysteerisesti paukuttelua pelkää, mutta ollaan katsottu viisaammaksi pysyä koko porukka aattoiltana sisätiloissa, kun hurtta säpsähtelee ja “posahtelee”, kunnes sitten jossain vaiheessa iltaa on sen verran siedättynyt, että uskaltaa jo ikkunastakin katsella räiskyntää. Sääliksi käy tosissaan niitä koiraperheitä, joissa sesset pelkäävät hysteerisesti Yhdellä tutulla on koiran kanssa sen verran kaameaa tämä uusi vuosi, että joutuivat tänä vuonna lähtemään evakkoon maaseudulle, kun mitkään muut keinot eivät enää auta (ei rauhoittavat eikä mitkään muutkaan).

Kajaanin näyttelykin oli ja meni viikonloppuna. Oli ollut sen verran tiukka tuomari, että olen oikeastaan aika iloinen, etten ehtinyt ilmoittaa Berttaa sinne. Bertta on aika löysässä kunnossa tällä hetkellä, joten oltais varmaan lennetty kehästä ulos niska-perse-otteella Pitää suunnata katse kohti kevään ja kesän näyttelyitä, jos niihin sais aikaiseksi lähteä. Jotenkin on nyt tuo näyttelyintokin jäähyllä, on niin paljon värkkäämistä kotona muutenkin.

Kerttu ja Bertta ovat alkaneet asettaa toisilleen rajoja, joten itse saa silmä kovana vahtia, ettei mitään vahinkoja pääse sattumaan. Kerttu on oppinut ilmoittamaan milloin Bertan ylettömät nuolemismaratoonit riittää; tyttö alkaa huutaa ku palosireeni, jos koira menee liiallisuuksiin…mutta toisaalta, välillä typy konttaa Bertan luo suu auki, että tutkitaanpas hänen kitarisat ja koirahan tekee työtä käskettyä. Berttakin on opetellut varoittamaan Kerttua milloin haluaa olla rauhassa; jos Bertta on väsynyt ja tyttö vain yrittää kiipeillä sen päälle niin nopea murahdus pistää liikettä meikäläiseen. Kunhan tuo Kerttukin vain oppisi tajuamaan mitä se murahdus tarkoittaa, mutta siihen asti me muut huolehditaan parin erottamisesta.

Tässäpä vielä kuva jouluaatolta, kun Urpo ja Turpo odottavat joulupukkia ja yrittävät taikoa toisistaan poroja…

Hyvän Joulun toivotukset kaikille Bertan ja meidän perheen elämää seuranneille Ystäville! Joulurauha laskeutuu meidän perukoille ja me keskitymme hellimään toisiamme, syömään ylen ja ulkoilemaan upeassa talvimaisemassa -ja ehkäpä se pukki tänäkin Jouluna ilahduttaa niin meitä kaksilahkeisia kuin karvakorvaisia ystäviämmekin. Palataan ensi vuonna uudella innolla bloggailemaan!

Se on sitte ylläpitäjä ollu taas laiskalla päällä. Ei oo oikein runosuoni sykkiny

Mitäpä sitä meidän rauhaan? Nooh, unohdin ilmoittaa Bertan Kajaanin tamminäyttelyyn ja pikkasen meinaa harmittaa. Seuraava näyttely onki sitte herra ties millon, ehkä vasta juhannuksena. Mää oon aatellu alkaa koulata tuosta meidän isännyksestä uutta handleria, eikä se nyt ihan suoralta kädeltä tyrmännyt ajatusta. Ois ihan hyvä, että olis toinen varalla, jos jotain tapahtuu ja meillä siitä saattais olla vielä etua siinä mielessä, että Berttahan JUMALOI Timppaa ja kiipeäis varmaan vaikka puuhun, jos Timo niin käskis. Saattais flegmaattisuus kadota, jos piski sais juoksennella isin kanssa ympäri kehää.

Jokavuotiset joulukorttikuvaukset on onnellisesti takana päin… tämän vuoden kortti on sitte pelkkää Kerttua, ilman Berttaa. Näköjään elämää suurempi haaste saada kersa ja koira pysymään samassa kuvassa niin kauan, että saa digikameralla tarkennettua =l Eikä tuo elukka oo muutenkaan kauhean kuvauksellinen näky, kun karvanlähtö on pahimmillaan. Voi elämä sitä karvan määrää mikä meillä löytyy lattioilta! Itkisin, jos jaksaisin välittää. Tänäänki piti oikein kesken lenkin pysähtyä ja nyppiä Bertan takaraivolta irtokarvatuppoja kun ne niin rumasti siinä rivissä tököttivät. Berttaa ei ois voinu vähempää kiinnostaa äkillinen tuunaus tienposkessa; sitä hävetti, jos se viereisen tien uusi bullmastiffipoika pian sattuu näkemään tämän turhamaisen  tälläytymisen. Aina saa kärsiä ja hävetä. XD

Kertun ja Bertan ystävyys on edennyt ihan uusiin sfääreihin. Tyttö pääsee jo ihan mukavasti eteenpäin itsekseen ja on kaiken muun lisäksi oppinut nousemaan tukea vasten seisomaan. Ainoa turvapaikka Bertalla on sohva jonne pikku-hiiviö ei vielä yllä. Bertassakin on ilmennyt jonkinasteisia masokistin piirteitä; vaikka Kerttu saattaa ajaa kävelytuolilla varpaille niin siltikin Bertta änkeää nuolemaan tytön naamaa ja kutsuu leikkimään takaa-ajoa. Nyt on sitten alettu käymään pikkuneidin kanssa vääntöä siitä saako Berttaa häiritä ruokakupilla tai sen omalla pedillä. Kova on pää tytöllä, saa kieltää monta kertaa päivässä ja päälle päätteeksi hakea sen pois niiltä. Ne on kaks sellasta asiaa joista meillä ei tingitä; koira saa ruokarauhan ja nukkumisrauhan omalla pedillään. Näitä kahta viihdyttävämpää showta on ylpeän äidin ja isän vaikea tätä nykyä löytää. <3 <3

Mitäs vielä? Tämä mamma lähtee maanantaina takas töihin (lepäämään) ja isäntä jää kuukaudeksi kotiin näiden riiviöiden kanssa. Ihan mukavaa, että joku muu ottaa välillä vastuun tästä rulijanssista. Jouluvalmistelut on tässä huushollissa pahasti vaiheessa, mutta jospa ne tässä hiljokseen edistyy…  toivossa on hyvä elää. =)

Huomaamatta on päässyt aika vierähtämään niin ettei ole tullut kirjoitettua sanaakaan. Ei ole ollut mitään lähellekkään järkevää sanottavaa, joten olen katsonut parhaimmaksi pysyä hiljaa. On ollut ihan normaalia lapsi- ja koiraperheen arkea ja hiukkasen ehkä syysväsymystäkin ilmassa allekirjoittaneella. No, kaippa tässä alkaa taas reipastumaan, kun saa alkaa valmistella joulua -ihan omaa sellaista! Ihanaa!! Ei tarvi viettää joulunpyhiä sukulaisten nurkkiin ahtautuneena, vieraita jouluperinteitä noudattaen vaan saa tehdä ihan omannäköisen joulun, johon tuo oman lisänsä tänä vuonna äidin ja isän silmäterä kera karvakorvan <3

Vaikka kuinka kovasti yritänkin väittää, että elämä on ollut vaisua ja rutinoitunutta, niin on sitä sentään jotain täällä “bordervillagessakin” tapahtunut.

Ensinnäkin Bertan valeraskaus. ISO huokaus! Luultiin jo, että koko valeraskautta ei tulekkaan muuta kuin äärimmäisen laimeana; pikkasen tissit kasvaa, mutta se höperehtiminen ja muu vouhotus jää vähemmälle. No, niinhän siinä kävi, että daisarit sillä turpos ihan kiitettäviin mittoihin ja siinä vaiheessa aloin antaa Pulsatillaa, jotta maitoa ei alkais erittyä. Tilanne näyttikin tasoittuvan, mutta sitten yks päivä huomattiin, että Bertta oli raapinu kaikki nisänsä ihan punaisiksi ja verestäviksi (ilmeisesti maito oli alkanut nousta) ja suorilta varattiin Akuuttiin ell:lle aika, ettei tilanne pääse pahenemaan. Onneks nisätulehdus oli tosi lievä, joten sovittiin, että hoitona käytetään ens alkuun pelkkää Galastoppia ja jos nisät näyttää vielä senkin jälkeen tulehtuneilta niin annetaan vielä antibioottikuuri. Onneks Galastop riitti ja nyt alkaa tilanne olla jotakuinkin normaali. Pää Bertalla ei tosiaan menny tällä kertaa ihan sekaisin; vauvoja ei hoidettu eikä pesää tehty. Liekö vaikutuksensa tuolla ihmisvauvalla?!

Sattuipa muuten se eläinlääkäri olemaan samainen ihminen, joka osasi laittaa meidän Rutun vuonna 2005 Helsinkiin neurologialle. Hän oli ainoa, joka osasi paikantaa vian alkulähteen. Kiitos, Sari! Tuli hirmu hyvä mieli, kun saimme jutella vielä asiasta kanssasi ja saimme kerrottua sinullekkin miten siinä loppujen lopuks kävi. =)

Sitten hieman koominen (ei muuten naurattanut silloin) juttu eilisillalta…

Mun pahin painajainen on törmätä irtokoiraan oman koiran kanssa Eilen illalla Bertan kanssa lähdettiin pienelle pissalenkille joskus puol 10 aikaan ja käpsyteltiin ihan rauhassa hiljaista kotikatua. Mielessäni manasin alimpaan helvettiin muutamat pk-ihmiset, jotka sitkeästi irrallaan juoksuttavat saksanpaimentimiaan keskellä rivitaloaluetta (jälleen kerran) ja säikyttelevät muita koirakoita syöksähtelemällä milloin mistäkin esiin ja akat rääkyy ku heikkopäiset niille elukoilleen *PAHA silmien pyöritys irvistys*. Mietin siinä samalla, että olispa se kauhiaa, jos törmäis irtokoiraan varsinki tälleen jos lähistöllä ei olis ristinsieluakaan….

Avot, 20 metriä siitä, meidän luo pölähtää musta keskikokoinen pystykorvainen koira jostain pimeydestä. Mulla löi aivot ihan tyhjää!! Palleja en sillä elukalla nähnyt pitkien karvojen vuoksi, joten oletin että se on narttu. AUTS! Se koira kiertää Berttaa ihan liekeissä ja minä yritän häätää sitä hevon kuuseen vaikka millä ääniefekteillä ja tönäisemällä sen oman koiran iholta pois. No joo, kyllä mä siinä vaiheessa olin jo tajunnut, että agressiivinen se ei ainakaan näin suoralta kädeltä ole, mutta enpä halua joutua siihen tilanteeseen, että jompi kumpi keksii alkaa pullistella toiselle ja sitten voikin olla jo ihan eri asetelmat. Se koira jäi aina haistelemaan jotain ja me Bertan kanssa yritettiin tuhatta ja sataa pakoon, mutta niin se pikkukaveri vain lumi pöllyten meidät otti kiinni ja iloisesti haastoi Berttaa leikkiin (mihin se ilomielin olis alkanut, jollen minä olis ollu erimieltä). Vähänkö hävetti, kun muutama ihminen oli talojen pihalla ja se koira kävi moikkaamassa kaikkia, ne varmaan luuli, että se oli mun koira ja mää sitä lenkkeilytän irrallaan XD Arvatkaapa kuka ei uskalla pariin viikkoon lukea sanomalehtien yleisönosastoa?!

No, me päästiin melkein meille kotiin asti niin alko pukkaan mopoa ja skootteria hurjaa vauhtia vastaan ja kun en tienny miten tämä kiihkeä ensirakastaja (olin jo koiven nostamisesta tajunnu, että uros se on) suhtautuu kyseisiin vehkeisiin, kutsuin sen luokseni ja käskytin seuraamaan kotiovelle. Kyllä oli isännällä näkemisen arvoinen ilme, kun se tuli aukaisemaan meille ovea ja näki, että mulla on ylimääräinen koira mukana… toisaalta, se on varmaan jo tottunut odottamaan minulta ihan mitä vain. Jätin sitte Bertan kotiin ja laitoin hurmurille remmin ja lähdettiin kävelemään alueelle, josko omistaja sattuisi tulemaan vastaan. Ei näkyny ketään mailla eikä halmeilla, joten kaverin kanssa palattiin meille ja isäntä soitti Sanginjoen löytöeläinkodille ja sopi, että vie kamun sinne. Sitte ku isäntä oli pistäny koiran autoon ja lähteny ajamaan niin meidän parkkipaikan kulmalla oli ollu mies remmi kädessään. Onnellinen loppu, omistaja löytyi Kyläilemässä ollut Pikkukaveri oli kuulemma karannut aidatulta takapihalta aidan yli.  Tuli hyvä mieli, että pystyi auttamaan, varsinkin kun se koira oli oikeesti ihan hirveen kiltti ja tottelevainen, vaikka kyllä kai se mahtoi ensin ajatella sitä mun kailotusta kuunnellessaan, että ” mahtaa tuolla tätillä olla oikeesti jotain vinksallaan” =)

Voi helvetti kun näitä purematapauksia alkaa olla joka viikko!! Surettaa sen pikkuisen puolesta, toivottavasti hän selviää ja paranee eikä jää ikuista koirakammoa!

Perkele, kun aikuiset ihmiset ei vahdi elukoitaan ja lapsiaan. Itse pienen lapsen äitinä ja kyseisen rodun edustajan omistajana (tai aivan sama minkä rotuinen koira meillä olisi) vahdin silmä kovana näiden kahden yhteiseloa… ei sillä, ettenkö luottaisi koiraani 100 %:sti, mutta aina on olemassa se 1% mahdollisuus, että jotain tuollaista sattuu, kun kyseessä ovat lapset ja eläimet. Koiran pitää saada olla rauhassa lapselta ja vastaavasti koiran ei tarvii koko ajan häslätä lapsen kimpussa. Helvetti että harmittaa…

Lisäys:

Vielä kun miettii tätä lapsi-koira-asetelmaa niin tulee mieleen, että vahinkojahan sattuu, vaikkakin joku joutuu maksamaan niistä kalliin hinnan. Vaikka niitä vahinkoja ei saiskaan tapahtua niin mukana on yleensä niin monta onnetonta yhteensattumaa, että melkoinen ennustaja pitäisi olla, että kaikki vahingot saisi vältettyä… ja siloinhan ihminen olisi täydellinen, mikä ei minun laskelmieni mukaan ole mitenkään mahdollista. Tätä kyseistä tapausta sen kummemmin tietämättä, siihen en voi ottaa kantaa, tämä on pelkkää spekulaatiota.

Ja vielä toisenki kerran huoh! Voi tuota meitin Berttaa ku se on niin armottoman ahne juoksujen aikana =( Eilen aamulla oltiin muu perhe vauvauinnissa niin sepä oli fiksuna likkana tehnyt ristiretken keittiöön ja siirtäny syöttiksen sivuun ja onkinu keskeltä pöytää tuoreen ruispalapussin (toisella pöydällä olis ollu vastaavia mutta vanhempia… ja kuka sanoo, ettei bullmastiffi kykene päätelmiin ja luovaan ajatteluun??). Se oli melkein täys pussi, joten se oli ihan surutta vedellyt niitä naamariinsa useamman ja vienyt meidän makkariinki yhden peiton alle mulle ja isännälle iltapalaksi (huomaavainenki vielä piru =D). Oli vissiin aatellu, että samoilla huudoilla syö kaiken, mutta oli jossain vaiheessa tullu katumapäälle ja vieny neljä leipää yhteen keittiön nurkkaan pinoon oottamaan meitä.Täytyy myöntää, että mammalla meinas ratketa verisuoni piästä (taas) ku näin sen revityn pussin koiranpedillä…

Bertta on huvittava ku se tietää tasan tarkkaan itsekkin milloin on ollu tuhmana; se ei koskaan tuu meitä ovelle vastaan silloin vaan jää lymyilemään yläkerran käytävään ja oottamaan ensimmäisiä karjahduksia. Kyllä se sitten makaski useemman tunnin omalla paikallaan nolonnäköisenä, kun sitä isännän kanssa kovin sanakääntein moitittiin. Uhkasin sitä vielä niinkin karmealla kohtalolla, että laitan keittiön oveen portin, ettei sillä oo enää mitään asiaa keittiön puolelle, mutta isäntä meinas että se on pystyyn kuollut idea. Noh, kyllä näistä tempauksista aina jossain vaiheessa löytää sen huvittavankin puolen ja se oli tällä erää se, ettei Bertta kehdannut mennä keittiöön juomaan (mahtoi olla suolaista leipää ;-))  vaan ootti niin kauan että pääsi livahtamaan takapihalle,jossa se onnesta autuaana veteli litra tolkulla vettä sadevesiämpäristä. Meinasin olla vähän vahingoniloinen!

Koirarintamalla ei mitään uutta… Bertalla alkaa olla juoksut ohi ja nyt aletaan ootella niitä valeraskauden ensioireita; mulla on jo Pulsatilla-rakeet valmiiksi katsottuna keittiön kaapissa niin että heti kun ensimmäiset maitotipat tirahtaa niin Bertta aloittaa kuurin. Moni varmaan miettii miksei me olla jo leikkautettu tuota hurttimusta, mutta jokin (itsekäs) ajatus itää vielä tuolla takaraivossa, että ehkä vielä jonain päivänä tuo voisi saada vauvahurttia… todellakin vain unelmaa, mutta kuitenkin.

Ensimmäinen asia joka sitä lisääntymistä vastaan on se, että meillä ei riitä tilat kyseiseen toimintaan ja toinen on se, että en usko rivarinaapureiden perustavan kauheasti, jos pahimmillaan yli kymmenenkin pentuloista harjoittelee kuorossa ulvontaa ja haukkumista. Ja mulla on tuo ihmispentukin tuossa kasvamassa (laiskana ihmisenä mulla on välillä opettelemista ajankäytössä noiden jo olemassa olevienkin kanssa). Miljuunas syy on se, että en tiedä tarpeeksi periytyvyyksistä yms. Perfektionisti kun olen niin haluan, että kaikki tehdään taiteen sääntöjen mukaan ja kaikki mahdollinen otetaan huomioon, joten koen itseni sen verran epävarmaksi etten uskalla ruveta ihan hatusta vetämään ja säveltämään. Kaikista suurinta tuskaa tuottaa se miten löytäisin pennuille varmasti hyvät ja osaavat kodit (isännän kauhein painajainen on se, etten raaskisi antaa yhtään pentua kellekkään ja lopulta meillä olisi kunnon “lauma” kotona XD). Itse olen sairaan tarkka siitä miten koira käyttäytyy tuolla ihmisten ilmoilla; aina remmissä (jollei olla jossain korvessa), paskat kerätään aina, vieressä kävellään nätisti jne. Yritän omalta osaltani vähentää niitä syitä miksi ihmiset niin kovasti vihaavat koiria ja varsinkin näitä suuria ja pelottavia molostihvejä. Ja kaikkein tärkein syy on tietenkin se, että yritän rehellisesti miettiä onko juuri minun koirani se, joka on tarpeeksi hyvä ja tasapainoinen jatkamaan rotua. Meillehän Bertta on tietenkin se paras ja rakkain, mutta onko se jalostukselliselta näkökannalta oikeanlainen. Huh, kaikkea sitä tulee mietittyä pienessä päässään =)

Daaah, Bertan ja Kertun suhde senkun vahvistuu. Bertta on nyt hormonimyrskyssään osoittanut hoivaviettiään kersaa kohtaan, välillä pitää oikein kunnolla toppuutella sitä. Toivottavasti mamma-vaistot ei herää tämän kummemmin, ettei jouduta turvautumaan järeämpiin lääkkeisiin GalaStopin muodossa

Jeps, mutta tällaista tällä kertaa ja nyt tuonne koleaan ja pimeään syysiltaan hurttimuksen kanssa.

Voihan Vihtori, ei siinä mittää että Bertalla on juoksut ja kaikki lähistöllä olevat uroskoirat jodlaa aina ku me mennään ulos, mutta huomattiinpa tässä iltana muuanna, että Bertan takajalassa, tavallaan nilkassa, on taas parin vuoden tauon jälkeen märkivä patti

Sillon ku tuo elukka oli noin vuosikas niin meillähän oli sellanen pienoinen sairastuskierre; kaikki alkoi siitä, että Bertta astui keväällä pullon palaseen, joka viilsi anturaan tosi ikävän haavan ja totta kai se haava tulehtui, kun kaikki moska pääsi sinne haavaan. Saatiin antibiootit ja jalka pakettiin ja sitä piti sitte ahkerasti suihkutella. Onneks Bertta antaa tehdä ihan millasia hoitotoimenpiteitä vaan ilman mukinoita ja jättää haavansa rauhaan, sillä muuten olis voinu olla melkoisen hikinen urakka edessä ja pitkä kaulurikausi. Noin viikon kuluttua tuosta paketoinnista se hulmusi mun porukoiden luona kuusten alla ja astui kuusenhakoon (!!), joka pisti sitä varpaiden väliin (nyt jo pystyy nauraan tällekki episodille =D) ja siitä koira pomppas ilmaan ja laskeutui jäisen kävyn päälle, ja koska yks jalka oli kipee ja paketissa niin paino jakautui kolmelle muulle jalalle…. räks, etujalan varvas murtui. Akuutissa tehtiin lennossa vaihto; takajalan side poistettiin ku haava oli hyvä ja takajalka kuvattiin ja paketoitiin 5 viikoks. Sattui sopivasti olemaan pahin kurakausi menossa, joten paketin suojaaminen tuotti aluksi hieman päänvaivaa. Ostinpa sitten hemmetin kalliin koiran kumisaappaan, joka oli susi jo syntyessään… ei pysyny millään jalassa, mutta sitten joku antoi loistavan vinkin; lasten kurarukkaset!! Mielettömän hyvä keksintö!! Sattuihan mulla sen kurakinttaankin kanssa pieni episodi, joka oli kyllä ihan minun OMAA tyhmyyttäni Yks päivä laitoin sen kinttaan Bertalle jalkaan ja kietaisin sen kuminauhan pari kertaa jalan ympärille, että pysyy kunnolla kiinni… oltiin muutama tunti liikenteessä autolla ja isännän kans ihmeteltiin miks koira läähättää niin kovasti eikä meinaa enää astua sillä jalalla. Isäntä ku otti sen kinttaan pois niin jalka oli ihan sinertävä ja kuuma ja turvonnu. MINÄ IDIOOTTI olin laittanu sen kumparin niin tiukalle, ettei veri kiertäny siinä jalassa kunnolla… ei ku soittamaan päivystävälle eläinlääkärille ja sen ohjeiden mukaan sitten koira jalkoineen kylmän suihkun alle niin kauaksi aikaa, että turvotus laskee… meni siinä useampi sata litraa vettä kun sitä koipea jäähdyteltiin, mutta taas pölijä-Kati oppi jotain uutta. Viimeisenä osana tähän jatkokertomukseen sattui sitten sellainen juttu, että raksan vieressä ku asuttiin ja lenkkeiltiin niin luulin, että joku naula tms. oli pistäny Betan toiseen takajalkaan reiän ns.nilkan korkeudelle ja reikä oli ehtiny tulehtua ennen ku se huomattiin.Nooh, se patti vaan eritti märkää eikä ottanu parantuakseen niin minä-tyttö kiikutin Bertan taas jälleen Akuuttiin (onneks asuttiin 100m päässä sieltä) ja lääkäri otti haavan hoitaakseen…se oliki sitten useamman tunnin juttu; paise piti leikata auki ja kaapia ja sitä onkaloa olikin ollut sitten pitkälle. Lopputuloksena useampi tikki, antibiootit ja jälleen kerran mojova lasku. Mutta siihen se kierre sitten katkesi ja minä olen näihin päiviin elänyt siinä uskossa, että sen paiseen aiheutti joku vierasesine.En usko enää…

Eli se paise on palannut, ainakin jossain muodossa, ja mun pitäis nyt saada se kuriin ennen ku se menee pahaksi. Aattelin tänään lähtee metsästämään kaupungista pihkasalvaa ja kokeilla sitä siihen haavaan. Tiedä sitten auttaako, mutta samahan tuo on yrittää. Pitäis alkaa myös metsästämään netistä tietoa, mitä ne nämä “finnit” tai “paiseet” on?