Bullmastiffi-Bertan elämää

Viime päivinä on ollut Oulun suunnalla harmaata ja sateista… niin on kyllä itsekunkin mielialakin ollut jotain sinnepäin. Ei ole jaksanut tehdä oikein mitään; pakollisten lenkkien lisäksi kävin maanantaina Bertan kanssa muutaman tunnin sienireissulla, mikä kyllä oli omiaan piristämään mieltä kun saalistakin löytyi.

Bertta jurottaa päivästä toiseen, sillä onnettomalla kun alkoi juoksut kuten aiemmin uumoilinkin. Se käpertyy oman sohvansa nurkkaan ja nukkuu, suostuu sentään pitkin hampain lähtemään lenkille tuonne tuiskuun ja tuuleen. Päivän piristys sille on, kun Kerttu-neiti on päättänyt palata soseiden syöjästä takaisin maidon lipittäjäksi… hmpppfff! Mamma yrittää kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla saada puurot ja potut maistumaan, mutta tyttö vain itsepintaisesti tuijottaa kaukaisuuteen, puristaa suun tiukasti kiinni ja hymyilee pirullisesti; Bertta saa jämät, kun malttaa sitkeästi istua vieressä ja odottaa. Äiteestä välillä tuntuu, että miten on mahdollista että samaan talouteen on siunaantunut kaksi samanlaista puupäätä (ja äitee ei suinkaan tarkoita tällä itteensä=))…on varmaan tulleet isäänsä. XD
Surullisiakin uutisia on bullmastiffirintamalta kuulunut…ihanainen Aku-herra on lähtenyt vehreämmille lenkkipoluille Voimia kovasti Riikalle ja perheelle! Itse koiran sairauteen menettäneenä muistaa sen menettämisen tuskan ja epätoivon, sitä ei toivoisi kenellekkään, mutta valitettavasti se kuuluu tähän hommaan. Ikävä kaihertaa vieläkin 3½ vuoden jälkeen….

Hiljasta on meidän perällä ollunna, ei oo tapahtunu mitään ihmeellistä. Bertan kans ollaan lenkkeilty se minkä helteeltä/sateelta on pystyny ja eilen käytiin taas meidän “salaisessa” metsälenkkipaikassa koko perheellä. Bertta sai revittää sielunsa kyllyydestä ja syödä keppejä, minä katselin sieniä ja isäntä raahas tyttöä Oli ihanan raikas ja hapekas ilma, loistava suorastaan, jos ei välitä kaikista niistä miljoonasta hyttysestä mitä siellä pörräs.

Nyt on huokaisutauko näyttelyiden suhteenki, pitää alkaa tehdä suunnitelmat loppuvuotta silmällä pitäen. Tänään taas mietin josko varais lopultakin Bertalle lonkkien ja kyynärien kuvausajan, mut mää en oo ihan varma onko sillä alkamassa juoksut jo nyt.

Tuo on kyllä pirullinen homma tuo valeraskaus mikä meillä on vaivannu ekoista juoksuista alkaen. Ensinnäkin juoksujen alkamisajat saattaa siirtyä vaikka kuinka niin ettei niitä voi ihan tarkasti etukäteen ennustaa ja toisekseen meillä menee koko elämä sekaisin kuukausiksi, kun Bertta elää niin “voimakkaasti” tuota koiramamman elämää silloin. Mä oon ostanu satojen eurojen edestä vadelmanlehtitabletteja, mitkä ihan oikeesti vaikuttaa Bertan nupin toimintaan rauhoittavasti juoksujen aikana ja viimeisin kokeilu on ollu homeopaattiset tuotteet.
Pulsatilla eli tarhakylmänkukkarakeet oikein annosteltuna lopetti maidonerityksen siltä ku seinään. Uskomatonta!! Minä, joka en yleensä ole uskonut ns. luonnonlääkitykseen, pääsin omin silmin todistamaan miten uskomattoman tehokas vaikutus niillä pikkuriikkisillä rakeilla on tuollaiseen suureen molostihviin. Mutta on se siltikin tosi stressaavaa aikaa koko porukalle; meinaa välillä oikeesti mennä käämit sen pesänrakentamisen kanssa… ja voi sitä vollottamista, kun joku takavarikoi vinkulelut No, pitää seurata mihin tilanne kehittyy ja alkaako juoksut nyt vai menenkö kuvauttaan ne sorkat tässä välissä.

Voi elämä mitä kaikkia tuolla tien päällä ihminen ja koira joutuu kohtaamaan, ja tää on melkein sieltä normaaleimmasta päästä…

Isäntä ja Bertta oli tänään iltalenkillä tuossa viereisellä pururadalla, paarustelivat ihan rauhassa etiäpäin, ku edessäpäin näkyi n. 60 metrin päässä lähempänä keski-ikää oleva mies mustan “mikä-lie-pitkäkoipi”-koiran kanssa ja vieressä vinttas noin 6-vuotias poika pikkupyörällään.

Poika oli huutanu kimakalla äänellä isälleen, että “tuolla tullee koira” ja kolmikko oli lyönyt liinat kiinni samantien. Parin sekunnin mietiskelyn jälkeen poika oli alkanu vinttaamaan isäntää ja Berttaa kohti ja pojan isä koirineen oli painunut 3 metrin päähän pusikkoon. Poika oli kiljunu meidän isännälle, että tuoltaki tulee koira ja tehny näyttävän sutijarrutuksen meidän parivaljakon eteen. Ukko oli tuohon vastannu, että niin näyttää tekevän. Sitte poika oli tuumannu, että pitäisköhän sun väistää??!! Ukolla oli tässä vaiheessa jo leuka loksahtanu maahan asti ja alkanu naurattaa aika ankarasti =D Poika oli kiihdyttäny samantien taas oman porukkansa luo metsään. Siellä ne kaikki kolme oli sitte tönöttäny sievässä rivissä hipihiljaa, ku isännys ja Bertta oli marssinu ohi.

Saatiin makeat naurut kotona, ku mietittiin miten kätevä pikkuapulainen tuommonen fillarijäbä on isille. Isäntä meinas, että ei se niiden koira vaikuttanu edes vihaiselta vaan se äijä oli se, joka siinä paskat housussa hiihteli eli loppujen lopuks tää varmaan kärjistyy taas siihen, että Bertta oli se kaiken pahan alku ja juuri ku sitä ulkoilutetaan “kunnon” ihmisten lenkkimaastossa… jos se vaikka sattuis tekemään jotain. Uskomatonta sakkia! Näin niitä muille koirille vihaisia rekkuja tullee, ku juoksutetaan varmuuden vuoksi metikköön ja seisotaan siellä kyttäämässä ku seipään nielleenä XD lol.

Voi masennus!! Sunnuntaiaamuna mentiin intoa puhkuen Tornion näyttelyyn; ilma oli aurinkoinen ja ihanan kirpakka ja Bertta oikein puhkui intoa, kun kerrankin ei ollut liian kuuma ja ympärillä pyöri toinen toistaan mukavampia koirakavereita, joiden kanssa olis voinut kisailla. Mammakin ehti katsoa, että tänään voi mennä kivasti kehässä, kun toinen ei ole perässä vedettävä…

Just kun meidän vuoro tuli mennä kehään niin viereisessä kehässä tuuli kaatoi sellaisen suuren fläppitaulun karmean pamahduksen kera ja me onnettomat satuttiin olemaan sen taulun lähettyvillä. Berttahan säikähti kovasti ja alkoi pöhähdellä, kun ei nähnyt sitä pamahduksen syytä. Sanoinkin samantien isännälle, että helvata vie, tähän kusi meidän näyttely ja niinhän se teki. Bertta meni kehässä häntä tiukasti koipien välissä ja pälyili pelokkaasti ympärilleen ja mulla oli täys työ yrittää saada se entiseen vireeseen, mikä ei todellakaan siinä ajassa sitten onnistunut. Kulmasta kulmaan juostessa yritin höpöttää koiralle, että saisin sen lennokkaampaan juoksuun ja en niin tarkasti katsonut eteeni, joten juoksin puolisen metriä tuomarin ohi vasemmalle, mistä arvoisa herra tuomari suuttui kovasti ja tiuskaisi minulle :” Minä en seiso puoli metriä tuohon suuntaan vaan tässä. Ala juosta uudelleen!” Minä sitten naama punaisena ja muutenkin jo hieman toivoni menettäneenä tein työtä käskettyä. Lopputuloksena oli valionarttujen EH2, mikä sinänsä on hyvä, mutta arvostelu oli kamalaa luettavaa, kun ne suurimmat “virheet” eivät tavallaan ole oikeasti koiran vikoja vaan johtuivat siitä maailman huonoimpaan aikaan sattuneesta vahingosta

“Typical feminin head. Typical bite. The muzzle is a little bit long. Well-placed eyes & ears. Correctly build. Good neck & shoulders. The topline should be more correct. She doesn’t put the tail in a good position. Correct ribcage. Chest enough. She moves almost correctly in front but in back she is very clumsy. Needs more ringtraining. Correct coat. A little bit shy.”

No, elämä jatkuu ja Bertta oli jo entisensä kun autolle päästiin. Kaikista parasta Bertasta varmaan oli koko viikonlopussa, että se sai pari päivää juoksennella iso-papan pihamaalla vapaana ja kahlailla heinikossa etsimässä heinäsirkkoja. Ihanaa katsoa kun lemmikki silminnähden nauttii elämästään <3

Mää onnistun aina välillä unohtamaan nuo meidän Pärren taipumukset tuhota aikansa kuluksi kaikkee kivaa, mutta kyllä se tyttö pyrkii muistuttamaan mammaa aina tasaisin väliajoin… niinku taas tänäänki.

Kertun kanssa lähdettiin aamulla käymään neuvolassa ja mää jätin Bertan (kuten normaalistikki) kotosalle ja sille vapaan pääsyn kaikkiin huoneisiin, huutelin sille vielä oven raosta nää normaalit valheet, että mamma käväsee äkkiä kioskilla (?! niinku se muka vaikuttais) ja oo kiltti tyttö jne. Tultiin tytön kans tunnin päästä takas ja auta armias mikä siivo oli huushollissa!! Neitokainen oli lompsinu Kertun huoneeseen ja nätisti irroittanu vaipparoskiksen kannen ja voila… Paska- ja kusivaippaa pikkusilppuna alakerrasta yläkertaan. No hoh, kyllähän mää sillon heti muistin, että ai saakutti ku unohdin viedä roskapussin mennessäni, mutta paljonpa se enää siinä vaiheessa auttoi. Koira makas hyvinki nöyränä paikallaan (tietää jo olla valmiina odottamassa sanallista löylytystä katuvannäköisenä) kaikkien niiden ihanien pampers-möyhyjen keskellä, suu iloisesti nappasten ja kenties vielä kakka suussa maistuen XD

Nyt oon sitte loppupäivän nyppiny niitä vanutuppeloita mitä mielenkiintoisimmista paikoista ja samalla mielessäni rukoillu, ettei Bertta onnistu kehittään itselleen suolitukosta… mää en varmaan opi koskaan ennen ku tuo heittää veivinsä jonku tällasen tempauksen takia.

Nuorempanahan nää oli ihan jokapäiväistä näpertelyä Bertalle (ja TIEDÄN, mun vikahan se on ku olen NIIN huoleton tavaroiden kanssa) esim. se kun Bertta kerran vetäs aimo lastin donitseja, jotka oli unohtuneet leipomon kassiin keittiön tuolille. Ekana päivänä se söi niitä lähemmäs 15 kpl ja unohdettuani ne loputkin samaiselle paikalle, se hoiti homman loppuun seuraavana päivänä ja veti loputki kaks pakettia. En muuten tienny itkiskö vai naurasko… lähinnä pelkäsin, että se kuolee ähkyyn.

Jahans, tuntuu että kesä alkaa vedellä viimeisiään, vaikka parhaat kesäkelit on varmaan vielä edessäpäin. Eilen illalla meinasin jäätyä, kun käytin Berttaa iltalenkillä, kävipä jopa mielessä ettei pipo ja hanskat olis yhtään liikaa. Toinen nuuskutteli ihan onnessaan kaikki puskat viimeisen päälle antaumuksella, kun kerrankin oli “sopivan viileä” hiimailukeli ja minä taas yritin vetää hupparin hihoja sormien suojaksi ja hoputin välillä hyvinkin roisilla oulunmurteella toista kotia kohti ja iltaviilille. Saa nähdä miten tänä iltana käy… pistäiskö isännän asialle XD

Kävin tänään Bertan kanssa moikkaamassa Bertan “serkkupoikaa” eli Sulo-ranskista pitkästä aikaa. Molemmat paini ja viipotti aivan onnessaan pitkin tonttia, mutta äkkiä se meno hyytyy näinkin lämpimällä ilmalla. Siinä on kyllä kans sellanen parivaljakko, että oudompia saattaa hirvittää se hurja kokoero, mutta se minkä Bertta koossa voittaa, sen Sulo kuittaa innokkuudella XD Ihana pari <3

Nyt on koirarintamalla muuten ollut hiljaista meidän perheen osalta… ollaan kaikki kolme keskitetty voimamme perheen nuorimman jäsenen “4kk-päikkärikapinasta” selviämiseen. Välillä tuntuu, että tuo koira on oikeasti puhetta vaille! Loistava esimerkki on se, kun Kerttu joskus karjuu oikein pyllynsilmästä asti, kun sitä yrittää päikkäreille laittaa meidän sänkyyn. Nooh, Bertta aikansa kuuntelee sitä huutoa ja sitten se kylmän rauhallisesti menee alakertaan ja palaa samantien tytön pehmolelu suussaan takaisin yläkertaan ja pudottaa sen sängylle katsoen minua samalla silmiin ikäänkuin sanoen; no, nyt se varmaan hiljenee. Voitteko kuvitella miten paljon minä rakastan tuota karvanaamaa sellaisella hetkellä <3Muutenkin vauvan tulo taloon on jalostanut tuon eläimen luonnetta entisestään; luojan kiitos sillä on kaikki “inkkarit kanootissa”, sillä kusessa oltais, jos pitäis vielä vauvan lisäksi selvitä mustasukkaisen/tottelemattoman koiran kanssa. Joskus aamuyöllä kun laskeudun itkevän vauvan kanssa alakertaan, Bertta pyyhältää puolessa välissä portaita vastaan menosuuntana yläkerta… HÄN haluaa nukkua yönsä rauhassa ilman itkua ja huutoa
Saas nähdä miten Bertalla alkaa heräillä tuo puolustusvaisto tyttöä kohtaan; nyt olen ollut havaitsevinani jonkinlaisia heikkoja merkkejä siitä, mutta mielenkiinnolla odotan jatkoa.

Himskatti, olis jo ens viikonloppu niin päästäis taas näytelmiin (kyllä vain, ex-esiintymiskammoinen on jäänyt koukkuun) Tornioon. Yhdistetään siihen reissuun myös mummola- ja Ikea-reissu niin kaikki on taas tyytyväisiä vähän aikaa (tarvinneeko erikseen kertoa, että se Ikea+tyytyväisyys tarkoittaa minua!).

Ompahan taas ollu kuuma päivä. Me koko porukka maataan koivet oikosenaan sisällä mukaan lukien Bertta, joka ei jaksa juuri innostua mistään sisätiloissa. Käytiin iltapäivällä taas kahdestaan pitkä kävelylenkki ja välillä otettiin pieniä juoksupyrähdyksiä. Oli just satanu ihan mielettömästi niin ilma oli hetken tosi hapekasta ja raikasta… me sitte vaan kulijailtiin ja kahlattiin pitkässä ruohikossa ja juteltiin meiän omia juttuja. Nähtiin me pari hyvännäköistä (mutta hieman kitukasvuista) koirajäbääki ja Berttaa olis kauheesti haluttanu seurustella niiden kans, mutta ku mamma ei jaksanu pysähtyä just siinä kohtaa niin jätettiin sitte tällä kertaa väliin hellustelut.

Bertta on välillä valjastettu Kepan viihdytysjoukkoihin, että äitee on saanu tehtyä keittiössä hommia… koira on siis komennettu istumaan sitterin eteen, kun tyttö tykkää katsella tuota kummallisenväristä naamataulua. Homma meneekin hyvin minuutin pari, mutta sitten lastenhoitajalta loppuu sinni ja se valuu hitaasti mutta varmasti maan vetovoiman ansiosta kohti lattiaa ja katoaa näkökentästä. No pain, no gain eli puolet palkasta pidätetään seuraavaa yritystä varten =). Ei muuten tartte ilmottaa eläin- tai lastensuojeluviranomaisille, ei me oikeesti käytetä eläintyövoimaa XD lol.

Mammalla on taas pää kuhissut suuria suunnitelmia Berttaa koskien… on katseltu tulevia näyttelyitä; Tromssa tälle syksylle on harkinnassa ja mahdollisesti loppuvuonna käydään vielä parissa KV-näyttelyssä kotimaassa jahdistamassa CACIBia. Muuten sitten jatketaan taas ensi vuoden alusta Kajaanissa jne. näissä lähinäyttelyissä ja Pohjois-Ruotsissa. Lonkat ja kyynärät pitäisi pikimmiten kuvauttaa, mahdollisesti myös peilauttaa silmät. Luonnetestiä olen ajatellut, sitten kun sopiva sattuu tänne Pohjoiseen. Itseni ajattelin ilmoittaa syksyllä kasvattajan peruskurssille, ihan vain mielenkiinnosta. Ja isäntää olen yrittänyt innostaa toko-koulutukseen, kun Bertalla on jo valmiiksi perusliikkeet hallussa niin lisäkoulutuksella se voisi yrittää kilpaillakkin. Ja jälkeä pitäisi taas alkaa harjoitella -siihen tuolla typykällä on oikeasti taipumusta ja sydämen paloa, niin innokkaasti se lähtee jäljelle. Kauheasti olisi halua ja intoa tehdä kun vain saisi aloitettua!

Tänään oli skabat Keskisen raviradalla Ylivieskassa ja voiko hienompaa ilmaa ollakkaan ulkonäyttelylle?! Aurinko paistoi täydeltä taivaalta, mutta tuulenvire kävi sen verran, ettei koiruuksille tullut mahdottoman tukala olo. Ilmoitettu oli ruhtinaalliset 14 bulimonsteria ja tunnelma oli mukavan rento. Tuomarina oli Monika Blaha, Itävalta. Meidän Bertta esiintyi pitkästä aikaa innokkaasti (liekö syynä olleet uudet frolic-nappulat mamman taskussa vai mikä) ja liikkui mielestäni suhteellisen kauniisti. Tuomari palkitsi Bertan VAL-ERI1 Pn2 ja vara-CACIB:illa ja arvostelu oli pelkkää positiivista. ROP-koirana oli Bertan sisko Bullcape’s Olga Legendary Maya eli Maija, joka samalla valioitui tänään ja vei sen CACIBin Bertan nenän edestä =) !Ja kaiken kukkuraksi Maija oli RYP-3!! Hienoa Maija ja Paula!!! Oli kiva nähdä monta uutta (siis minulle uutta) Pohjanmaan molossia, näköjään se bulsukanta alkaa täälläkin lisääntyä nopeasti.

No niin, tänään on sitten siirrytty sanoista tekoihin ja minä olen antanut Bertalle laatuaikaa ja ihan tosiaankin yrittänyt “kuunnella” sitä enkä vain ole tohottanut menemään ja hoputtanut ressukkaa. Käytiin ihana päiväkävely kahdestaan niinkuin usein muulloinkin, mutta nyt me hiimailtiin ihan rauhassa ja nuuskittiin kaikki lyhtypylväitten juuret, josko joku ihana poikakoira olis jättäny sähköpostia =) Olipa mammalla froliciakin hupparintaskussa niin otettiin pitkin matkaa pikku-tottista ja kontaktiharjoituksia, mutta niidenhän kanssa ei ole ollut tähänkään asti mitään suurempia ongelmia, joten ne menee “vanhasta muistista”.

Täytyy vähän kehaistakkin tuota olentoa (mulla sydän pakahtuu ylpeydestä!) niin hienosti se aina kohtaa muut koirakot tuolla tien päällä. Tänäänkin tuli 4 koirakkoa vastaan ja vaikka minkälaista läyhääjää ja riehujaa, jotka suu vaahdossa rähisee, mutta meidän Bertta se rimputtelee niiden ohi suu vienossa hymyssä häntä heiluen. Ei tartte juosta puskaan karkuun muita. Huvittavinta on usein se, että näkee niiden pienten ärrierien omistajien kauhistuneet ilmeet kun ne näkee mikä kaksikko täältä vastaan tulee ja voi melkein kuulla niiden ajatukset, kun ne miettii miten minä en taatusti saa pidettyä tätä karmeaa tappajaa hanskassa… kyllä nauruhermoja kutkuttaa, kun mennään sievästi ohi ja Berttaa kiinnostaa ne rähisköt ku kilon paketti paskaa. Jospa tämä tekisi omasta puolestaan hyvää pr:ää rodun puolesta?!

Ainoat koirat mistä Bertta ei kauheana perusta on jostain syystä rotikka-nartut ja siihenkin löytyy selkeä syy. Sillon ku Bertta oli reilu vuosikas niin vanha rotikka-narttu (joka vihas muita narttuja) yritti käydä sen päälle. Onneksi sain pyörittämällä ja helevetisti huutamalla estettyä vahingot ja Bertalle ei jäänyt mitään suurempaa hampaankoloon sitä narttua kohtaan. Mutta yhtäkkiä yllättäen yks päivä kevättalvella taas tässä kotinurkilla jollain teinixillä oli vihainen rottis ja se olis halunnu käydä meidän elukan niskavilloihin täydellä rähinällä. Berttapa ei alistunutkaan vaan yritti asettua sen elukan ja minun väliin ja murras takas… minä karjaisin samantien homman poikki niin, että teinipimunki koira pakitti, ku neiti itte yritti lässyttämällä koiraansa kuriin saada ja kaikki voi kuvitella millanen vaikutus sillä on… *tähän runsaasti silmienpyörityshymiöitä*. En tiiä, mut mua pelottaa ku noita suuria ja voimakkaita koiria myydään harkitsematta noille tyttösille, joilla ei ole harmainta hajuakaan mitä sellasen koiran koulutus vaatii. Tulipahan taas vuodatettua XD

• Tänään on taas kerran ollut sellainen päivä, että tuntuu ettei ole ehtinyt tarpeeksi puuhastelemaan Bertan kanssa. Koira istuu sohvallaan pää ikkunalautaa vasten ja haaveksien tuijottaa takapihalle josko siellä näkyisi siili tai orava. Välillä se vilkaisee ruskeilla silmillään minua ja heilauttaa hännänpäätään ja sitten huokaisten alkaa taas tuijottaa ikkunasta. Suuremmat innostukset aiheuttaa pikku-Kerttu, jota täytyy ohimennen käydä aina nuolaisemassa ja saattaapa Bertta suojelevasti asettautua Kertun sitterin viereen kuulostelemaan josko pikkuneiti on tänään hyvällä tuulella. Tunnolliselle ihmiselle tällainen päivä aiheuttaa sanoinkuvaamattomat tunnontuskat… voin melkein kuulla, kun koira syyttävällä äänellä sanoo, ettei ole saanut tarpeeksi huomiota. Huonoa omaatuntoaan voi yrittää vaientaa viemällä Bertan päivällä pitkälle vaunulenkille ja illalla kahdestaan iltakävelylle tai metsään juoksemaan. Kyllähän se pienen ihmisen taloon tuleminen varmaan oli suuri muutos myös perheen lemmikille, joka oli siihen asti tottunut saamaan jakamattoman huomiomme, mutta tuskin se muutos oli pahasta. Bertta on suhtautunut käsittämättömän hienosti vauvaan eikä ole osoittanut tippaakaan mustasukkaisuutta eikä se olisikaan sen luonteelle ominaista, sen verran nöyrä ja rakastettava se on <3Mutta siltikään en voi olla miettimättä (perfektionisti kun olen…), joko syystä tai syyttä, miten saisin aikani riittämään tässä alkuvaiheessakin kummallekkin täysipainoisesti. Onkohan se edes mahdollista? Miten useamman koiran ja useamman lapsen taloudessa tällaiset asiat hoidetaan??
• No, ainakin minä tiedän sen, että tuolla on paljon paremmin asiat kuin miljoonalla muulla koiralla maailmassa; sitä “hoidetaan”, se pääsee lääkärille aina kun tarvitsee, kukaan ei lyö eikä kiusaa, ruokaa ja vettä on riittämiin, se saa kulkea meidän mukana lähes joka paikkaan, sen kanssa pyritään touhuamaan kaikenlaista uimisesta metsässä vaelteluun, sen on turvallinen olla koska se tietää paikkansa laumassa ja ennen kaikkea sitä rakastetaan valtavasti meidän perheenjäsenenä.